Omaishoitaja Sari: Rakkaushetkiä ja hoivahetkiä

Omaishoitajan arki on usein raskasta, mutta rakkautta sen ei tarvitse tappaa.

 

Päällepäin muutos ei juurikaan näy, mutta arkisissa, pienissä kohtaamisissa kyllä. Vaikkapa silloin, kun vihtiläisessä erillistalossa heräillään uuteen aamuun, ja Ari Kajan, 54, toteaa vaimolleen Sarille, 51, että nyt voisi alkaa olla sitä aamupalaa. Tai olohuoneessa, imuroinnin tuoksinassa, kun mies ei äkkää nostaa jalkoja ilmaan Sarin imurin tieltä, vaikka miten lähestyisi.

Tammikuussa 2008 tapahtunut aivo­verenvuoto muutti Arin käytöstä paljon, ja Sarin ja Arin yhteiselämää vieläkin enemmän. Rakkaussuhteesta tuli myös hoivasuhde.

Sari ja Ari tapasivat netissä. Rakkaus­ syttyi roihahtaen, ja sitten mentiin vauhdilla. Muutaman kuukauden tapai­lun perään pari kantoi kimpsut ja kampsut saman katon alle. Saria viehätti varastopäällikkönä työskentelevän­ miehen älykkyys ja huomaavaisuus­. Tämä oli myös tosi kätevä käsistään­, sellainen tekijä. Kun Ari neljän vuoden­ yhteiselon jälkeen eräänä iltana nojasi­ suihkun seinää vasten ja huusi­ apua, tuli Sarista hetkessä miehensä omaishoitaja ja varastopäälliköstä sairauseläkeläinen.

 

Nyt seitsemän vuoden jälkeen arki rullailee uomissaan. Sari käy arkipäivisin töissä, ja Arin perään katselee sillä aikaa avustaja. Arilta onnistuvat monet askareet, kunhan ne vain muistuisivat mieleen. Verenvuoto vei mieheltä paljon arjen rutiinien hoitamiseen tarvittavia kykyjä. Ari ei esimerkiksi muistaisi välttämättä syödä juuri lainkaan.

”Muistuttelen siis hyvin yksityiskohtaisesti, vähän niin kuin lasta, että “ota jääkaapista lihapullia lounaaksi”. Ja vaikka olisin aamulla jättänyt hänelle lapun tehtävistä, jotka toivoisin hänen työpäiväni aikana hoitavan, ne ovat aika isolla todennäköisyydellä hoitamatta kun palaan.”

Muistutteleminen on välillä ärsyttävää. Sari nauraa, ettei todellakaan ole mikään pylväspyhimys, vaan hermostuu kyllä kovaäänisesti miehen touhuille.

”Sääli ei kuulu tähän hommaan ollenkaan, ja myös minulla on oltava oikeus näyttää paha mieleni.”

Empatiakyvyn väheneminen ja toisten huomioon ottamisen hankaluus on joskus raskasta.

”Ari ei näe, milloin tarvitsisin apua. Jos olen pahalla mielellä, hän ei hoksaa halata. Hän ei myöskään oma-aloitteisesti äkkää, että voisi itse laittaa vaikka sen aamupalan ja mahdollisesti keitellä minullekin kahvit. Se on välillä aika turhauttavaakin.”

Sarin pinnaa koetellaan tilanteissa, joissa hän joutuu tekemään yksin raskaita töitä esimerkiksi talon isolla pihalla.

”En minä Aria sinne keväisin kaipaa, kun istuttelen hyvillä mielin kukkasia­. Mutta kun tulee syksy ja pitää kärrätä kuormakaupalla kuolleita lehtiä roska­lavalle tai kantaa painavia esineitä, tulee hetkeksi mieleen, miten helppoa olisi, jos vierellä olisi toinen ihminen auttamassa.”

Ari saa Kelalta ylläpitävää kuntoutusta. Vointi on vakaa. Sarille on myönnetty alimman luokan omaishoitotuki.­ Tukien­ hakeminen on Sarin mukaan hirveää­ hommaa. Siinä viidakossa on monta kertaa meinannut huumori loppua kunnolla. Kaivatun omien ajatusten purkuväylän ja modernin turvaverkon ovat tarjonneet sosiaalisen median yhteisöt. Niiden keskusteluissa on lupa purkaa synkkiäkin mietteitään.

”Yhdessä miettimällä löytyvät usein parhaat tavat hoitaa jokin hankala tilanne takaisin raiteilleen. Yksin ei kenenkään kannata jäädä!”

Omaishoitajien lomapäiviä Sari ei ole kyennyt käyttämään. Arille ei ole löytynyt loma-ajaksi hoitajaa eikä mieleistä paikkaa lähteä. Sari kertoo kyllä kaipaavansa aika ajoin pientä hengähdystaukoa, mutta toistaiseksi on jaksettu näinkin. Aika näyttää, tuleeko vapaille tarvetta enemmän.

”Mietimme niitä sitten, kun sen aika koittaa”, Sari tuumaa rauhallisin mielin.

Parisuhde-elämään Arin sairastuminen ei juurikaan ole vaikuttanut. Kaksikon yhteisiä juttuja ovat esimerkiksi­ autoreissut. Ari kävi sairastumisensa­ jälkeen testauttamassa ajokykynsä ja sai pitää korttinsa. Sari ajoi omansa viitisen vuotta sitten. Nyt pari kisaa siitä, kumpi saa ajaa, kun seuraavaksi lähdetään tien päälle.

”Viime kesänä kiersimme Baltian maita ja sitä ennen autoilimme Virossa. Meillä on yhdessä tosi kivaa. Romanttiset hetket ja hoitohetket ovat erikseen”, Sari linjaa.

”Ari on minulle edelleen ihan se sama mies, johon rakastuin. Silloinkin, kun sattuu vähän vaativampi päivä, se mies löytyy jostakin kaiken alta aina.”

 

 Teksti Ani Kellomäki, kuva Kaisu Jouppi